Olen lykkäämässä Italiatarta keskikouluun musiikkiluokalle, taka-ajatuksena päästä eroon joistakin nykyisistä luokkakavereista mutta myös vakaa usko siihen että musikaaliselle lapselle voisi jonkunasteisesta nuotinluku- ja soittotaidosta olla iloa jossakin vaiheessa elämäänsä. Oppilaiden tulisi soittaa jotakin instrumenttia: vaihtoehtoina tarjotaan kitaraa, pianoa, poikkihuilua ja viulua. Koska lapsi itse haluaisi soittaa pianoa, pardon, kosketinsoitinta, olen kysellyt neuvoa laajalta nettituttujen joukolta ja saanut useammalta neuvon ostaa pystypiano, sillä mikään kosketinsoitin ei korvaa aitoa. Miksi et hankkisi lapselle parasta? Niinpä.
Omaan lapsuuteeni kuului melko kunnianhimottomasti eteenpäin kiskottu soittoharrastus, joka ei kantanut Für Eliseä, bluesskaalaa ja jazzpianon sointuopin alkeita pidemmälle. Tuolta pohjalta voisin tietysti kysyä miksi haluaisin kiusata omaa jälkikasvua samalla. Ainoa vastaus on se etten ole pahoillani omasta auttavasta nuotinlukutaidostani, ja soittovälineen rantautuessa kotiimme voisin itsekin leikkiä sillä. Kuulokkeet ja midiliitäntä ulos ovat pelkkää plussaa.
Miksi lapsi ei saa parasta? Samasta syystä miksi hänellä on urheiluvälineketjun omaa merkkiä olevat halvimmat koripallotossut, ja ehkä ensi vuonna jälleen uusi harrastus. Edes äidin kunnianhimo ei riitä pitkäjänteisempään projektiin. Ehkä maailmassa tarvitaan huippujen lisäksi ihmisiä jotka osaavat vähän kaikkea.
